Ihmiset haluavat tehdä mielekästä, arvostettua, riittävän hyvin palkattua työtä, jossa johto ja työilmapiiri ovat hyviä. Kollegoiden asiallinen käyttäytyminen on tärkeää, mutta vielä parempi on, jos he ovat mukavia.
Mutta jos odotuksemme ja todelliset työolosuhteemme eivät kohtaa, on Ojasen mukaan luonnollista, että annamme työstämme kielteisempiä arvioita.
”Tiedostamme arvokkuutemme ihmisinä paremmin kuin koskaan ennen. Odotamme, että se näkyisi myös työelämässä”, Ojanen kertoo.
Tästä tuli mieleeni, että millaisia kokemuksia Lemmyn käyttäjillä on työelämästä? Hyviä, huonoja? Oletko nyt töissä duunissa, jonka koet mielekkääksi? Mikä työssä risoo ja mikä siinä palkitsee?
Itse sain koulutustani vastaavan vakipaikan puolisen vuotta sitten ja olen sikäli onnekas, että työpaikkani ja työyhteisöni on erinomainen. Toki sinne mahtuu kaikenlaista pipertäjää sekaan, mutta niidenkin kanssa pärjää, kun vaan jaksaa olla kärsivällinen. Työ on mielekästä ja pienessä työpaikassa kaikki tukevat toisiaan. Pomokin luottaa alaisiinsa, mikä on todella tärkeä asia.
Huonompia kokemuksia onkin sitten lähinnä opiskeluajalta, jolloin kyllä tunsi paikoin olevansa resurssi muiden joukossa. Nollasoppareilla on tullut tehtyä kaikenlaista myynti- ja asiakaspalveluhommaa. Ei ollut herkkua, vaikka leivän syrjässä pitikin kiinni.
Koen aiheen ajankohtaiseksi ja tärkeäksi, sillä kiristyvien työehtojen ja työvoimapolitiikan aikana on syytä muistaa myös työhyvinvointinja työn vaikutus hyvinvoinnille. Poliittiset päätökset ovat yksi asia, mutta jokainen voi osaltaan vaikuttaa siihen, millainen työilmapiiri omassa duunissa vallitsee. Toki tämä koskee yhtälailla työn johtoa, jonka toivoisi kohtelevan alaisiaan ihmisinä.
Oon ollu tampereella töissä raksalla nyt about neljä vuotta, vuokramiehistä puhutaan tosi ilkeesti työmaajohtotasolla. Työkaverit yleensä mukavia mutta päällystö kohtelee kun idioottia. Esim yhdellä työmaalla jossa olin, työmaavastaava sano että kun vähennetään tekijöitä niin alotetaan tyhmimmästä päästä, meinasi siis juuri vuokramiehiä. Sanoin asiasta omalle pomolle joka oli sitten myöhemmin maininnut asiasta kyseiselle vastaavalle, tää vastaava tuli sitten pyytämään multa anteeks sanomisiaan tyyliin “Kyllähän sä tiedät että me ollaan kaikki vähän erilaisia”. Ihan kun se oikeuttaisi puhumaan noin muista ihmisistä. Ite sain lähdöt sen jälkeen kun olin sairaslomalla puolitoista kuukautta syöpäleikkauksen jälkeen. Nyt oon vaihtamassa alaa eikä ole ikävä raksalle. Työkavereita tosin kaipaan useesti.
Sairauden osalta kokemus ihan sama. Olin ennen kaupan alalla melkein kymmenen vuotta. Edellinen paikka oli iso marketti Helsingissä jossa olin noin 7 vuotta. Siellä tein työni niin velvollisuudentuntoisesti että sain vakavan rasitusvamman. Sen jälkeisen sairasloman ja kuntoutustuen ajan mua sitten koetettiin saada lähtemään omin avuin (minne?) ja kun yhteiskunnan apu loppui tehtailtiin poislähtö lopullisesti. Mut todettiin lopulta työkyvyttömäksi siihen duuniin ja sain pienen kädenpuristuksen.
Aattelin ennen että olisin voinut tehdä kaupassa töitä eläkeikään asti. Mutta sitten kun en voinut (ja olen siksi pysyvästi fyysisesti rajoittunut) en enää yhtään tiedä mitä tekisin. Muutettiin halvemmalla seudulle ja olen tehnyt kuntoutustöitä, palkkatuettua ja pätkätöitä, mutta loppuelämän työ on edelleen arvoitus ja eläkkeestä ei ole toivoakaan.
Ja vaikka oon ihan hyvin entiselle alalle koulutettu kolmekymppinen, kohdellaan kaikkialla kuin teini-ikäistä.
Joo oon ite siinä kolmekymmenen ja neljänkympin puoli välin paikkeilla ja vieläkin osa työntekijöistä pojittelee vieläkin. Musta on tosi rumaa että ihmiset sysätään sivuun heti kun tapahtuu jotain joka edes hetkellisesti tai pysyvästi laskee työpanosta. Sen sijaan että toimitaan näin pitäisi mun mielestä etsiä jotain korvaavaa työtä samasta paikasta jos mahdollista. Tai ainakin auttaa uudelleen kouluttautumisessa.
Ite sain tiedon perjantaina että maanantaina ei tarvi tulla enään töihin, ei kiitoksia. Olin aina valmis jäämään ylitöihin tai tekemään töitä johon muut ei suostuneet.
Karulta kuulostaa ja vaikka omakohtaista kokemusta ei olekaan, niin tunnistan kyllä tuon turhautumisen omaan asemaan. Oon itse ollut aikanaan töissä paikassa, jossa tietyt työt pyöri ihan täysin palkkatuettujen/tukityöllistettyjen varassa ja se ei kyllä ollut kenenkään mielestä ideaali tapa hoitaa asioita.
Väki vaihtui tiuhaan ja jatkuvasti oli joku perehdytettävänä. Parhaat ja osaavat tyypit lähti tuen päätyttyä, koska halvemmaksi tuli ottaa uusia tuettuja töihin. Kaikki leipiintyi hommaan kun selvisi, ettei jatkoa ole luvassa. Sitä oli ikävä katsoa, kun näki positiivisin odotuksin työnsä aloittavien muuttuvan matkan varrella kyynisiksi ja väsyneeksi, kun tajusivat, että toivoa jatkosta ei ole ja sama pomputtelu työpaikasta toiseen jatkuu. No, osa on kyllä sittemmin työllistynyt toisaalle vakituisesti, mikä on hieno homma (ja yhdistän kyllä, että tuolla työjaksolla oli vaikutusta näiden tyyppien työllistymiseen).
Samassa yhteydessä huomasi, että suhtautuminen vakkarihenkilökuntaan ja palkkatuettuihin ei ollut sama. Tukityöllistettyjen tekemisiä esim. valvottiin paljon tarkemmin. Toi ei oo herkkua, jos on vähänkään tolkullinen ihminen, joka on päätynyt tuollaiseen asemaan.
Tsemppiä sinulle ja kaikkea hyvää! Elämä yllättää ja varmasti sinullekin vielä löytyy mielekästä tekemistä. Pystytkö muuten kouluttautumaan asemassasi johonkin sellaiseen hommaan, joka mahdollistaisi vaikkapa (kevyt)yrittäjänä tai freelancerina toimimisen?
Olen saanut koulutuksen mukaista määräaikaista työtä, sitä on nyt ensi vuoteen. Sen jälkeen varmaan pyrin johonkin työhön jota voin tehdä etänä kotoa käsin tai työllistämään itseni johonkin, koska nykyisellä työllistäjällä ei siinä kohtaa todennäköisesti ole enää rahkeita tarjota mitään - kiitos muun muassa nykyisen hallituksen suunnitelluille toimille, jotka todennäköisesti vievät sieltä muutaman muunkin paikan.
Kauppa teki nyt jo sen verran kyyniseksi, että luotto on aika vähissä mihinkään. Siinä ei kyllä ole auttaneet myöskään valtion virastot, joiden linja on pomppoillut sen mukaan kuka kulloinkin asiaa on hoitanut. Osa on ollut hyvinkin ymmärtäviä sen suhteen että elämänsuunnitelma meni täysin uusiksi, toisilla on linja että oma vika luuseri.
Jotain löytyy aina, pakko siihen on uskoa.
Nykyinen hallitus tarjoaa kyllä kylmää kyytiä, mikäli sattuu työskentelemään “väärällä” alalla. Tsemppiä ja jotain löytyy varmasti :)
Mielenkiintoinen aihe!
Nykyisessä työssä palkka on hyvä, tehtävät mielenkiintoisia ja työkaverit vähintään ok, muutama oikein hyväkin tyyppi. Johtamista ei sitten taas ole oikeastaan missään muodossa, koko portaikon pituudelta käsien levittelyä, vastuun pakoilua, “no mutkun ei kukaan ole mua käskenyt tekemään”. Tuo puuttuva johtaminen kerää paljon risuja ja on varmasti yksi suurimmista syistä, miksi työpaikallani on kohtuullisen suuri vaihtuvuus alussa mainituista hyvistä puolista huolimatta. Itse kuitenkin arvostan sen mukana tulevaa vapautta hoitaa tehtäviä niin kuin itse koen järkevimmäksi. Aiemmin tullut tehtyä töitä firmassa, jossa kaikki oli ennalta suunniteltu ja aikataulutettu => kaikki kusi koska parhaallakaan suunnittelijalla ei ole kristallipalloa. Voi sitä vapauden tunnetta kun ei ollut enää ketään kyselemässä, miksi on tehty eri tavalla kuin piti, mikä kestää ja joko kohta on valmista.
Tuo vapaus tehdä asioita omalla tavallaan (ja jossain määrin myös omassa aikataulussaan) on kyllä asia jota ei tajua, ennen kuin sitä pääsee itse maistamaan. Ja kun sen makuun kerran pääsee, niin on vaikeaa kuvitella palaavansa työhön, jossa tekemisiä kyylätään ja joku hengittää niskaan.
Tuo tuntuu muutenkin olevan yksi suomalaisen työelämän vahvuuksista. Kun jenkkien työelämäkokemuksia kuulee, niin ne tuntuvat olevan lähes helvetillisiä, pitkälti tuollaisen luottamuspulan takia. Toki tuo luottamuksen ilmapiiri on alakohtaista ja lienee Suomessa suhteellisen uusi ilmiö (juontaa juurensa aikaisintaan ehkä johonkin 1970-luvulle). Sopii toivoa, että hallituksen työvoimapolitiikka ei ala syödä tätä entisestään, hallitusohjelman rivien välistä kun pystyy lukemaan, että luottamus duunareihin on lähtökohtaisesti vähäinen (esim. kirjaus maksuttomasta sairaspäivästä).
Omalle kohdalle ei ole onneksi osunut mitään aivan luokattoman huonoa työpaikkaa. Toki aikanaan ennen nykyistä ammattia on tullut tehtyä vaikka vähän minkälaisia rasvakourahommia ym, missä se työ itsessään on joko kuoleman tylsää (paina nappia ja odota että kone tekee hommat, vaihda palikka ja uusiksi kertaa 8 tuntia) tai raskasta (kaikki jutut painaa ihan pirusti, ergonomia on hankalaa, on pirun kuuma ym) tai molempia. Noissakin yhteisöissä on kuitenkin saanut vapauden tehdä hommia aikalailla niinkuin parhaaksi näkee eikä kukaan ole tuijottamassa niskaan sekuntikello kourassa.
Nykyisissä valkokaulushommissa on sitten hyvinkin vapaat kädet touhuta missä järjestyksessä ja miten parhaaksi näkee, kunhan nyt deadlinet pääasiassa pitää ja kenenkään hommat ei seiso siksi että minä satun olemaan ruokatunnilla. Työyhteisökin on oikein mukiinmenevä, apua löytyy aina kun sitä tarvitsee ja omilla mielipiteillä on painoarvoa + siihen omaan (ja osin muidenkin) tekemiseen pääsee vaikuttamaan.
Yhteistä kaikilla on ollut se, että se tiimin vetäjä/firman pomo/kuka milloinkin on tajunnut että yhdessä tässä tehdään kohti samaa maalia ja antanut riittävästi liikkumavaraa että hommat saadaan tehtyä, mutta samalla kuitenkin vetänyt sitä suurta linjaa siten, että toteuttava porras saa keskittyä niihin hommiin mitä on tullut tekemään eikä aika mene pelkkään paperinpyörittelyyn tai muuhun sen tehtävän kannalta epäoleellisen säätämiseen.
Aina ollut hyviä kokemuksia työtovereista, ei niinkään aina työn laadusta tai esihenkilöistä. Mutta mitä pidemmälle työuraa jatkaa sitä parempiin hommiin pääsee. Nyt on mukava olla, lähiesimiehenä kaveri, työn laatu on mielekästä ja mä oon niin hyvä mun hommissa ettei ne uskalla potkia mua pois vaikka alkaisinkin vittuilemaan.
Osaltaan työkulttuuri vaikuttaa myös tähän. Jos työntekijät kokevat työelämän huonona tai roikkuvansa löysässä hirressä, niin se heijastuu myös sitten työpaikan ilmapiiriinkin. Esimerkiksi nuori työntekijä, joka onnistuu nousemaan vaikka myymäläpäälliköksi, saattaa kokea koko elämänsä riippuvan yhdestä kuppaisesta työpaikasta, joten stressaa sitten itsensä hermoromahduksen partaalle, äksyilee alaisilleen, työkavereilleen ja on saattaa muuttua kivasta ihmisestä ihan ihmisperseeksi. Ihmisillä tulisi olla tunne, että saa myös epäonnistua, saa myös olla välillä epätäydellinen, ja siihen sitten mukaan se, että sinua kunnioitetaan työntekijän. Tätä ei edistä se, että sinua katsotaan alaspäin kun tulet töihin, ja että se olisi sinulle palkinto, kunnia tai etuoikeus saada työskennellä kahdeksan tuntia päivässä viitenä päivänä viikossa elantosi eteen, tehden töitä kasvottomalle korporaatiolle, joka nyhtää sinun niskastasi kaiken mikä irti lähtee.
Työpaikat ovat muutenkin murroksessa, ja tätä kohti mennään semmoisella vauhdilla, ettei ole ihme että ihmisiä hirvittää. Automaatio ja tekoäly paranee vuosi vuodesta todella nopeasti, ja eikä varmasti kerkeä enää mennä montaa kymmentä vuotta, niin lähes kaikki matalapalkka-alat tulevat olemaan automatisoituja, ja tekoälyn kanssa yksi kaveri voi hoitaa kymmenien ihmisten työt. Tämä meinaa sitä, että ihmiset jotka nyt tällä hetkellä työllistävät paikkoja, joihin ei tarvitse vuosien koulutusta tai ammattitaitoa tahi kokemusta, jäävät ilman töitä. Mitä nämä ihmiset tekee? Onko heistä kaikista lähtemään jonnekin korkeakouluihin kouluttautumaan alalle, jota ei voida korvata robotein? No ei ole. Ei kaikista ole siihen, joten mitä siinä sitten tapahtuu? No ne jää työttömiksi, töitä ei ole. Mitä tekee sitten yhteiskunta? Sillä on kaksi vaihtoehtoa: Toisessa se pistää ihmiset siirtämään hiekkakasaa 100 metrin välein ees takasin, toisessa se varautuu siihen, ettei yhteiskunnassa kaikkien ihmisten tarvitse enää tehdä töitä, jotta yhteiskunta pyörisi. Syntyy yhteiskuntaluokka, jotka eivät välttämättä koko elämänsä aikana tule käymään päivääkään töissä, ja tämä on ihan todellinen ja realistinen skenaario, ja mitä nopeampaa kaikki ihmiset sen sisäistävät, niin sitä helpommin me voimme alkaa siihen varautua.
Perustulo olisi varmasti yksinkertaisin ratkaisu tuohon, toki sekin kasvattaa luokkaeroja jos/kun työstä tulee yhä enemmän harvan etuoikeus. Mullistuksia siis luvassa, todennäköisesti nopeammin kuin suurin osa ihmisistä osaa odottaa.
Tuli jostain takaraivosta mieleen, että tätä todellisuutta kuvataan ohimennen The Expanse -scifisarjassa (ja varmaan myös sen pohjana toimineissa kirjoissa). Siinä suurin osa maapallon väestöstä jonottaa työtä käytännössä koko elämänsä, hengissä pysytään, kun yhteiskunta täyttää nippanappa perustarpeet. Utopia ei ole kaikille samanlainen…
